Sanat ovat ikuisia


Edessäni istuu nainen, asiakas. Teen hänelle kynsiä ja meillä on 1,5 tuntia aikaa jutella maailmasta ja elämästä. Tiedän hänen elämänsä suurimmat käänteet, kolme aikuisiän kynnyksellä olevaa lasta, avioero muutama vuosi sitten. Olen kuullut, minkälainen hänen miehensä oli ollut ja totta kai eron syistä. Olen kuullut seuraavan, jo nyt menneen parisuhteen käänteet. Olen myös kuullut kuinka hänen lapsensa tekevät omia juttujaan aikuisuuden kynnyksellä. Asiakkaani on kaunis, fiksu yrittäjä. Hänen elämänsä on kaunis, lukuun ottamatta parisuhteen puuttumista. Ja sitten puhelin soi.

17-vuotias tytär soittaa kotiin tultuaan ja kysyy ruokaa. Ja jotain muutakin, mitä hän on vailla. Liekö ollut kyytiä jonnekin tai jotain vaatetta, jota hän ei löydä. Ruokaa ei ollut valmiina, äiti kertoo laittavansa kun hän tulee kotiin. Kyllä, hän tulisi kaupan kautta kotiin noin 2 tunnin kuluttua. Ja sitten.. Kuulen puhelimen luurin läpi tytön suuttuvan. Äiti tulee liian myöhään, vasta kahden tunnin kuluttua. Ja se joku muukin, mitä hän halusi, on pielessä. Ääni nousee, enkä voi välttyä kuulemasta. Kuulen kuinka hän haistattelee ja kiroilee äidilleen. Riita. Äiti yrittää pysyä viileänä. Puhelu päättyy. Äiti on kiusaantunut, hän aavistaa, että taisin kuulla ainakin osan.


Kyllä. Kuulin ja näin. Näin enemmän kuin sen riidan. Näin, että tämä riita ei ollut ensimmäinen, eikä edes harvinainen. Näin, että se oli tavallista kommunikaatiota heidän perheessään. Näin myös ne sanat, jotka äiti jätti sanomatta minun läsnäoloni vuoksi. Toki, enhän voi tietää, mitä hän olisi sanonut mikäli olisi ollut yksin. Mutta hän kertoi sen minulle hämillään selittäessään tätä riitaa puhelun jälkeen. Hän kertoi ”kuin vahingossa” kuinka hänkin suuttuessaan kiroilee lapsilleen, kuinka hänkin sanoo heitä tyhmiksi tai idiooteiksi.


Miksi me puhumme elämässämme rakkaimmille, tärkeimmille ihmisillemme rumemmin kuin vähemmän rakkaille ihmisille, joita emme edes tunne? Luulisi juuri toisin päin, eikö? Kaiken järjen mukaan haluaisimme loukata rakkaitamme VÄHITEN maailmassa. Onko tämä unohtunut tässä maailmassa, jossa tunteita täytyy saada ilmaista? Se on totta, tunteita ei saa padota. Mutta kysyisinkin, MITEN tunteita kannattaisi opetella ilmaisemaan?


TIEDÄMME, että rumasti puhuminen on väärin, sillä haluamme salata sen ulkopuolisilta. Emme haluaisi kertoa kenellekään, jos joku on meitä loukannut. Emme halua jakaa kenellekään tilannetta, jossa me olemme loukanneet jotakuta rakastamme. Rumat sanat hävettävät sekä sanojaa, että niiden vastaanottajaa. Silti teemme niin, miksi?

Jos rumasti puhuminen on normaalia ja sallittua – eli hyväksyttyä perheessä, niin miksi pidämme yllä ”kulissia” kaikista sanomisista? Miksi sanottujen sanojen paljastuminen tuntuu epämiellyttävältä?


Siksi, koska sisimpämme uskoo jollain tasolla KAIKKI sanat, tai ainakin pienen osan.


Tyttäreni kertoi minulle joskus 15-vuotiaana murkkuna, kuinka hänen kaverinsa perheessä saa puhua toisille rumasti ja roisisti, kiroillen. Aivan toisin kuin meillä kotona, meillä ei saanut. Hänestä se kuulosti tuolloin ”hienolta”, että voi kiroilla ja nimitellä toisia. Ja vielä, että lapset saattoivat sanoa äitiään ”vitun idiootiksi” jos tämä ei esim. osannut käyttää kaukosäädintä. Kysyin, ”Olisiko sinusta sitten kivaa, jos minä sanoisin sinulle, että ”Vitun idiootti, anna tänne se saatanan kake kun et osaa edes sitä käyttää”? Minusta ainakin on paljon mukavamapaa sanoa, ”Anna mulle se kake, ehkä minä osaan.” Hän mietti hetken, ja sai oivalluksensa.


Niin, voisin sanoa, että se mitä hypnoterapialla teen - on kauan sitten kuultujen, tietoisen mielen ehkä jo unohtamien sanojen mitätöimistä. Sillä kaikki kuulemamme sanat muodostavat sen alitajunnan softan, jossa toimimme, ajattelemme ja tunnemme. Joistain sanoista olemme haavoittuneet. Jotkut sanat ovat avanneet oven, mahdollisuuden negatiivisille, rajoittaville uskomuksille, ajatuksille ja tunteille, joita tunnemme.


Jos nyt ajattelemme tätä sanojen tulvaa, jota olemme kuulleet koko elämämme ja kuulemme päivittäin, näiden sanojen sanojien oman elämänsä komplekseja ja haavoittuneisuutta, niin voimme vain kysyä, ”Olivatko kuulemani asiat totta? Tuleeko minun uskoa kaikki kuulemani? Määrittelenkö minä itseni kuulemani perusteella? Haluanko tehdä niin? Ovatko omat ajatukseni itsestäni totta?”


Ja jos nyt muistamme, että meihin vaikuttavat voimakkaimmin ne sanat, jotka ovat tulleet rakkaittemme, elämässämme tärkeimpien ihmisten suusta, aiheuttaen voimakkaimmat pettymyksen ja pelon tunteet, niin mitä voimme tehdä? Ehkäpä aloitamme itsestämme ja alamme kiinnittää huomiota omaan puheeseemme, omiin sanoihimme. Ehkä sitten voisimme pystyä näkemään muiden meille rakkaiden ihmisten epätäydellisyyden. Ehkä voisimme pystyä ymmärtämään heidän motiivejaan ja taustojaan. Ehkä voisimme oivaltaa sen, että heilläkin oli tuolloin – ja vieläkin – heidän oma haavoittunut softansa omine uskomuksineen ja odotuksineen. Ja voisimme ehkä oivaltaa, että sanoessaan meille jotain negatiivista tai rajoittavaa, he tekivät kuitenkin parhaansa. He eivät osanneet paremmin. Ehkä voisimme ottaa mukaan ymmärrystä ja anteeksiantoa – ja sitten tarkastella haavojamme ja uskomuksiamme uusin silmin. Nähdä paremmin mikä on totta ja mikä ei. Ja valita sieltä meille se oikea totuus.


Näin me voimme puhkaista rajoittavia illuusioita minuudestamme, joita toteutamme elämässämme totuutena. Kuin poksauttelisimme ilmapalloja, suuria ja pieniä, vapauttaen tarpeetonta energiaa sulautumaan maailmankaikkeuteen. Jäljelle jätämme ne kuvat minuudestamme, jotka ovat totta ja jotka kannustavat meitä elämään täyttä elämää totuuden ja paremman itsetunnon kautta.

Näin voimme vaikuttaa sanojen ikuisuuteen. Lyhentää sanojen ikuisuutta. Mitätöidä sanoja. Muuttaa sanojen sanomaa.


With Love,

Hanna

15 katselukertaa

Yliopistonkatu 23 A 3, 3.krs 

20100 Turku

info(at)withlove.fi

©2018 by Withlove.fi.