Oppiminen. Kritiikki. Informaatio.

Oppiminen.. Miten opimme asioita..? Pieni lapsi, 7 vee aloittaa koulun ja hänelle annetaan käteen Aapinen. Vaikka hän ei vielä osaa lukea, hänet laitetaan lukemaan kirjaa. Miten hän näkee tuon kirjan? Kuvineen, asioineenko? Kuvineen varmastikin, koska hän ei tiedä kirjaimista vielä mitään. Mutta A=Aurinko ja B=Banaani. Hän alkaa yhdistämään kirjaimia asioihin. Seuraavaksi hän oppii, että A voi olla myös Apina. Ja siitä se lähtee. Mutta voiko oppia ilman aapista? Minä itse opin lukemaan opettelemalla kirjaimet ja laittamalla niitä mielessäni peräkkäin. Aapinen edessäni osasin jo, enkä oikein ymmärtänyt miksi minun piti opetella vielä jotain.. Muut opettelivat vasta sitä mitä minä jo osasin, niin miksi minun piti jaksaa kuunnella niitä kaikkia juttuja vielä lisää..? No, tavaaminen puuttui osaamisestani. Onneksi opettaja antoi minun olla taitava lukemisessa ja antoi sopivia läksyjä ja opin kohtuullisen hyvällä mielellä senkin.


Sittemmin lukeminen on onnistunut loistavasti ja kieliäkin on opittu tässä matkan varrella. Mutta - oppiminen on mahdollista ilman aapistakin. Informaatiota voi ottaa sisään monin eri tavoin. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen. Aistimme ovat itseasiassa ne, jotka ottavat vastaan informaatiota. Näkeminen mahdollistaa tekstin lukemisen ja kuvien katsomisen. Kuuloaistimme mahdollistaa sanojen kuulemisen ja muodostamisen. Tunteminen ja kykymme ajatella loogisesti mahdollistaa sanojen merkityksen ymmärtämisen.


No mutta sitten siihen pohdintani ytimeen.. Jos luen tekstiä, joka on totta, kaikki on hyvin. Mutta mitä jos luen tekstiä, joka ei ole totta? Mistä tiedän opinko lukiessani vai en? Onko kaikki lukeminen oppimista? Jos luen saman monta kertaa, opin sen vähä vähältä ulkoa. Olenko oppinut myös sisällön? Onko tuo sisältö minussa, oppina? Tietona? Mitä jos minulla on edessäni kaksi kirjaa, toisessa kerrotaan hmmm.. vaikka epigenetiikasta ja toisessa vaikka.. - niistä TS:n toimittajan viittaamista - yksisarvisista. Mitä opin jos luen ne molemmat? Miten minä suodatan informaatiota päässäni? Tietävätkö aivoni kumpi kirja on enemmän vakavasti otettava? Nimittäin, alitajuntani lukee myös, kaiken sen saman kuin tietoinen mielenikin. Pieni lapsi ei tiedä, lapsethan uskovat miltei kaiken. Entä minä sitten? Olen transsissa kirjaan keskittyessäni, joten otan väkisinkin vastaan informaatiota tietoisen ja loogisen mieleni toiveista huolimatta. Jos siis luen yksisarviskirjaa, niin alanko uskomaan siihenkin? Voisiko joku kirjoittaa yksisarvisista niin vakuuttavasti, että alkaisin uskomaan niihin? Ja toisaalta, voisiko joku kirjoittaa niin vakuuttavasti epigenetiikkaa vastaan, että kirjan päätteeksi päättäisin sen olevan puppua? Voisinko hyväksyä päässäni todeksi tekstiä, joka ei ole totta? Hylkäänkö informaation "ei totena", jos en ymmärrä sitä? Jos luen tieteellistä tekstiä, jota en aivan ymmärrä kaikkine käsitteineen ja sanoineen, niin onko sen automaattisesti kirjoittanut joku viisas, joka puhuu aina totta? Voisiko siis joku kirjoittaa kirjan, joka on mielestäni totta vain sen vuoksi, että aihe liikkuu alueella, jota en aivan ymmärrä, tai joka on minulle uusi ja outo, ja kuitenkin koko kirja olikin "ei totta", mutta minä vain harhauduin? Mistä voi tietää mikä on totta?


Kokeile tästä, luetko kokonaan ja onko tämä sinulle totta?:

https://www.duodecimlehti.fi/lehti/2006/21/duo96087


Mikäli teksti oli liian vaikeaa, niin tässä ko. artikkelista closaus:


"Avasimmeko elämän kirjan, löysimmekö ihmisen rakennusohjeet vuonna 2001, kun ihmisen perimän emäsjärjestys selvitettiin? Luonnollisesti perimän tunteminen on ollut valtava edistysaskel biologiselle perustutkimukselle ja lääketieteelle. Kromatiinin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että DNA:n päällä on toinen, epigeneettinen geeninsäätelyn taso, jota ei voida suoraan päätellä DNA:n emäsjärjestyksen perusteella. Erilaiset epigeneettiset mekanismit on otettava huomioon, jotta ymmärtäisimme paremmin yksilönkehityksen vaiheet hedelmöityksestä syntymään ja sairauksien synnyn geeninsäätelyn tasolla (Egger ym. 2004).

Samalla on hyvä pitää mielessä, että DNA ja siinä olevat mutaatiot eivät ole ainoa asia, joka periytyy solujen tai yksilöiden välillä (Chong ja Whitelaw 2004). Epialleeleja on löydetty kasveilta, hiivasoluilta, hyönteisiltä ja nisäkkäiltä, joten ne ovat hyvin laajalle levinneitä. Muita DNA:sta riippumattomia periytymistapoja ovat esimerkiksi prionit ja proteiinien laskostuminen.

Tulevaisuudessa epigenetiikan tutkimukselle on erityisen tärkeää uusien menetelmien kehittäminen. Genetiikan ja molekyylibiologian tavanomaiset työkalut, kuten kytkentäanalyysi tai DNA-sekvensointi, eivät ilman muutoksia sovellu epigeneettisten mekanismien tutkimukseen. Sairauksien epigenetiikkaa on tutkittu vielä verrattain vähän, mutta tähänastisten tulosten perusteella on selvää, että kromatiinin tutkimus tuo uuden, tärkeän näkökulman perinnöllisten sairauksien ja syövän ymmärtämiseen ja lääkehoitoon."


Niin, itse jouduin hyppäämään koko artikkelista monta, monta kohtaa yli - koska en ole biologi, mutta jaksoin lukea sen loppuun ja ymmärrän kyllä tuon closauksen. Minun ei tarvitse olla biologi ymmärtääkseni mikä artikkelin lopputulos on. Se, että ympäristömme vaikuttaa geeniemme toimintaan niitä aktivoiden ja passivoiden - eivätkä nämä muutokset jää vain minulle, vaan myös periytyvät jälkipolvilleni. Osa ominaisuuksistamme ja sairauksistamme ovat siis ympäristön vaikutuksesta muokanneet geenejämme, DNA:mme toimintaa ja ovat siinä mielessä pysyviä ja suvun jatkuessa eteenpäin kulkeutuvia. Mitä jos ympäristö muuttuisi takaisin? Ja onko mahdollista, että kysymys ei aina olisikaan negatiivisesta muutoksesta, joka aiheuttaa sairauksia? Voisiko olla, että joku aikaisemmin epigeneettisesti periytynyt sairaus voisi jäädä puhkeamatta, mikäli ympäristö onkin erilainen, parempi?


Heh, minua kiinnostava aihealue miltei vei minut sivuraiteille alkuperäisestä blogiaiheesta... Mutta siis, haluaisinkin kysyä itseltäni, että;


VOINKO OPPIA JA YMMÄRTÄÄ IHMISTÄ, TÄTÄ MAAILMAA ILMAN, ETTÄ HANKKISIN AKATEEMISEN KOULUTUKSEN ALOILTA, JOTKA OVAT SYDÄNTÄNI LÄHELLÄ?

- pitääkö minun olla biologi jos puhun biologiasta, ihmisessä?

- pitääkö minun olla neurologi jos puhun aivoaalloista ja niiden vaikutuksista?

- pitääkö minun olla psykoneuroimmunologi, mikäli puhun psykoneuroimmunologian vaikutuksista?

- pitääkö minun olla psykoterapeutti, jos autan ihmistä selviämään elämän kolhuista? Vai jopa psykiatri?

EI TARVITSE.


- saanko käyttää keskustelussa CBT-tekniikoita vaikka en olekaan psykoterapeutti?

- saanko sanoa, että liikunta tekee hyvää, vaikka en olekaan fysioterapeutti?

KYLLÄ SAAN. IHAN HYVIN. VOIN TUOTA KAIKKEA.


JA VIELÄ - minun loppuelämäni ei riittäisi kaikkien noiden tutkintojen hankkimiseen.


Minusta tulee Kliininen Hypnoterapeutti, ja tietopankissani on kultaa jaettavaksi muille, elämän ihmeitä, joita tiede myös todistaa. Olen aivan rakastunut tieteeeen, siihen kuinka nopeasti se etenee ja löytää salaisuuksia meistä, ihmisistä. Voin olla "linkki" informaation eteenpäin viejänä. Voin olla motivoija, joka auttaa ihmisiä muuttamaan itsensä ja elämänsä paremmaksi. Ehkä jopa muuttamaan ympäristöään epigeneettisesti paremmaksi. Valitsemaan erilainen ympäristö kuin ennen - ja muuntamaan omat geenit paremmin palveleviksi. Muuttamaan omaa suhtautumista ympäristöön, muuntamaan geenien toimintaa omaksi parhaaksi.


Tämä pohdinta syntyi tilattuani pari paksua ja "melkoisen" hintavaa opusta Amazonista, liittyen aivoaaltoihin ja psykoneuroimmunologiaan. Nämä aihealueet saavat vielä lisää, extratilaa kalenterissani Kliinisen Hypnoterapiakoulutuksen päätyttyä. Kesälukemista siis!!! <3 Palaillaan!


With Love,

Hanna






9 katselukertaa

Yliopistonkatu 23 A 3, 3.krs 

20100 Turku

info(at)withlove.fi

©2018 by Withlove.fi.