Onko näin? Tavalla tai toisella, kyllä. Näin se on.
Avioero on erikoinen ja yksi tunnepitoisimmista valinnan hetkistä, yksi elämän tapahtumista, mitä voimme joutua kokemaan. Mutta onko avioero paha asia?
Avioliittoon astuessa jokainen meistä tekee itselleen ikuisen lupauksen. Kirkossa, kaunis hääpuku päällä, luvaten elää yhdessä tämän puolison kanssa ”niin myötä- , kuin vastoinkäymisissä”. Tai joskus jopa ”…kunnes kuolema meidät erottaa.” Niin.. vihkivaloissa ei määritellä minkälaisia vastoinkäymisiä ihmisen tulisi sietää ja mikä vastoinkäyminen olisi kohtuuton. Ja sellaisiakin on. Kysynkin, mikä on kohtuutonta sietää liitossa? Miten määritellään se raja? Ja vielä, mikä itseasiassa on avioliitto?
Avioliitto on ollut alun perin taloudellinen sopimus, jossa sopimus koski oikeastaan naisen, eli vaimon ”myyntiä” miehelle. Hintaan sisältyi sopimus yhteisestä taloudesta ja huolenpidosta. Oli katto pään päällä, joillakin oli tarjota suurempi ja vahvempi, toisilla pienempi ja matalampi maja. Lupaukseen kuului suvun jatkaminen, tilan ja talouden jatkuvuus ja siten myös vanhuuden turva. Mutta ajan kuluessa, avioliitto on muuttunut rakkaustarinaksi ja varallisuus on sopimuksessa jäänyt rakkauden jalkoihin, ainakin joutunut päästämään onnellisuuden mennä ohitseen. Onko se oikein?
Onhan se. Sillä, taannoin kun lupaukset tehtiin ikuisiksi ajoiksi, loppuelämäksi, kyse oli turvasta. Taloudellisesta turvasta ja jokapäiväisestä leivästä. Naiset hyväksyivät ja halusivatkin hyväksyä naimakaupat, sillä he tiesivät tulevaisuuden olevan vaikeaa ja hankalaa, mikäli naimisiin ei päässyt. Mitä vanhemmaksi nainen tulikaan ennen avioliittoon pääsyä, sen vaikeampaa se tietenkin oli. Naisen markkina-arvo laski jokaisen täytetyn ikävuoden jälkeen. Vahvuus, ahkeruus ja myös ulkonäkö ovat aina olleet tärkeitä osa-alueita puolisoa valitessa. Kauneus ei ole pelkästään katsojan silmissä, vaan ihannoidut kauneuspiirteet ovat - niin miehissä, kuin naisissakin - suvunjatkamisvietteihin vahvasti sidotut. Täysin tiedostamatonta viehtymistä vastakkaiseen sukupuoleen, viettien varassa. Nykyään nämä yhteydet on jo löydetty, tiedämme hyvin miksi mahtava peräsin ja pulleat purjeet niin viehättävät ketäkin.
Maailma muuttuu, koko ajan. Maailmassa on erilaisia paikkoja, erilaisia kulttuureita ja erilaisia ekonomioita. Joissain paikoissa yksin jäänyt nainen on hylkiö, täysin vailla mahdollisuuksia elättää lapset. Ja kun kyse on taloudellisesta katastrofista ja jokapäiväisen leivän puuttumisesta pöydässä – meistä jokainen tekisi kompromissin, valiten huonon parisuhteen ongelmineen. Kunhan vain saisi ruokaa. Ei ole mitään järkeä tuomita itseään myyviä tai muista kulttuureista tulevia rahanahneita naisia. Sillä meistä jokainen valitsisi samoin, mikäli taustat ja kulttuuri olisivat samat. Nämä ajatusmallit kulkevat sukupolvelta toiselle, vaikka tilanteet muuttuisivatkin parempaan suuntaan. Muutto Suomen oloihin ei siis muuta ihmistä saman tien. Alitajuntamme ei päästä irti muistoista tai asenteista kovinkaan helposti. Isoisoisoäidin elämä ja asenteet kantautuvat meihin kaikkiin ja me myös annamme niitä eteenpäin omille lapsillemme.
Mutta tänään. Maailma on hyvin erilainen, varsinkin meillä täällä Suomessa. Minun näkemykseni mukaan Suomi erottuu selkeästi ”rakkauskulttuurissaan” jopa lähimaistamme Skandinaviassa, selkeämmin Euroopan konservatiivisemmista maista, saati sitten Aasian, Lähi-Idän ja muista eri kulttuureista todella selkeästi. Me olemme hyvinvointivaltio, olemme olleet sitä jo pitkään. Suomessa nainen on niin tasa-arvoinen olento, että lapsen voi hankkia missä tahansa kohtaa elämää, oli hänellä mies ja maatila- tai ei kumpaakaan. Sosiaalipolitiikkamme ja lainsäädäntömme takaa kaikille toimeentulon. Ei loistavaa, eikä luksusta, mutta meillä kaikilla on tietoisuus, että yhteiskunta kyllä huolehtii omistaan. Kenelläkään ei ole pelkoa joutua kodittomaksi, ei sellaisia pelkoja kuin aikojen alussa, johon aikaisemmin viittasin. Ja vaikka yhteiskunta ei sitten huolehtisikaan, niin meillä on olemassa usko ja käsitys, että näin on. Näin tämä yhteiskuntamme, suomalainen hyvinvointivaltio, antaa kaikille mahdollisuuden tavoitella tämän päivän onnellista elämää. Enää se ei tarkoita kahta possua ja kolmea lehmää navetassa. Tänään onnellisuus tarkoittaa enenevissä määrin henkistä hyvinvointia. Tämä vapaus, joka maassamme on tasa-arvon, uskonnonvapauden ja yhteiskunnan koulutus- ja sosiaalipolitiikan myötä, on avannut oven sisäiselle tasapainolle ja onnellisuudelle. Mahdollisuuden tavoitella juuri sellaista onnellisuutta, mikä tuntuu itsestä oikealta. Usein onnellisuus parisuhteessa tarkoittaa mm. seuraavia asioita:
1. Rakkaus läsnä suhteessa
2. Tasa-arvo suhteessa, sekä puolisoina, että sukupuolina
3. Keskinäinen arvostus ja kunnioitus
4. Keskinäinen parisuhteen dynamiikka, yhdessäolo
5. Taloudellinen tasa-arvo ja vapaus
6. Seksuaalinen tasa-arvo
7. Kauniit käytöstavat
8. Henkiset arvot
Avioeroa vastustavassa kupissa painavat kuitenkin vanhemmuuden paineet, uskomukset onnellisen avioliiton ikuisuudesta, luvatun lupauksen perumisen vääryydestä ja häpeästä, ja erilaiset pelot - alkaen taloudellisesta vahingoittumisesta loppuikäiseen yksinäisyyteen asti.
Mutta mikä sitten on oikein? Onko oikein olla jättämättä puolisoa esim. lasten vuoksi? Vai onko oikein laittaa onnellisuus perheen edelle? Minkälainen kompromissi on hyvä? Onko oikein tehdä kompromissi taloudellisista syistä? Mihin kohtaan oma itse kuuluisi osata asettaa? Oma onnellisuus, oma loppuelämä? Ja mihin meidän tulisi verrata elämämme onnellisuutta, kenen arvoihin? Omaan äitiin tai omaan isoäitiin ja heidän arvoihinsa? Vai suuntaisimmeko tulevaisuutteen, omien lastemme onnellisuuteen? Mitä heille toivomme? Muistetaan, että me asumme Suomessa. Meillä ei ole täällä mitään hätää. Yhteiskunta auttaa meitä tiukan paikan tullen, saamme lapsillemme kodin, vaikka tulotaso ei silmiä häikäisisikään. Meillä on siis suuremmat mahdollisuudet tehdä onnellisuuden kompromisseja – henkiin jäämiskompromissien sijaan. Ollaan kiitollisia asiasta ja eletään sen mukaan, minä suosittelen.
Sillä, jokainen avioero parantaa maailmaa hiukan. Aivan yhtä paljon, kuin parisuhteen parantaminen ja kehittäminen. Ehkä jopa enemmän, sillä ihmisluonto kun joskus on sellainen jääräpää, että se uskoo ja vasta kun se näkee. Muutosvoima on vahvinta menetyksen hetkellä. Älä missään nimessä kuvittele, että neuvoisin eroamaan helposti - parisuhteen muuttaminen ja parantaminen, ongelmista yhdessä selviäminen on tietenkin se ensisijainen tavoite, varsinkin jos rakkaus on vielä läsnä.
Sanotaan, että ”Rakkaus kestää kaiken.” Kyllä varmasti kestääkin, mutta parisuhde ei.
Parisuhde kärsii jokaisesta huonosta kohtelusta ja selvittämättömästä erimielisyydestä. Hyväksynnän ja myötätunnon puuttumisesta. Jokainen eronnut tietää, että rakkaus voi todellakin olla vielä läsnä, vaikka valinta menisikin poispäin parisuhteesta. Erossa on kysymys siitä, että mitä me siedämme rakkailtamme. Ja myös, mitä me haluamme antaa rakkaimmillemme.
Miten avioero mitenkään voisi parantaa maailmaa?
Olen nähnyt elämäni matkalla, kuinka maailma paranee koko ajan. Näen koko ajan, kuinka maailma paranee valintojemme myötä.
Tässä tarina,
”Eräs äiti eli lapsena perheessä, jossa isä käyttäytyi väkivaltaisesti hänen äitiään ja sisaruksiaan kohtaan. Jokaviikkoinen läimäyttely ja vihanpito olivat hänen sielulleen raskaita asioita. Hänen äitinsä ei kuitenkaan tehnyt mitään, hyväksyi vain tilanteen. Sillä siihen aikaan ei erottu, ei todellakaan. Niinpä hän halusi itselleen toisenlaisen miehen, toisenlaisen kuin hänen isänsä oli. Ja sellaisen hän sai. Mukavan, fiksun, juuri sopivan miehen. Mutta aikaa kului. Lapset syntyivät maailmaan ja elämä vei. Alkoholi, jota alussa ei ollut olemassakaan, ilmestyi paikalle, perheeseen. Ja asiat pikkuhiljaa pahenivat. Ja sitten tuli se päivä. Tuli se päivä, kun hänen miehensä ensimmäistä kertaa löi. Onneksi hänen miehensä löi vain häntä, ei lapsia. Äiti pakkasi lapset ja tavaransa – ja lähti. Lähdöllään hän sanoi miehelleen, lapsilleen ja koko yhteiskunnalle: ”Fyysinen väkivalta ei ole hyväksyttävää. Se ei ole rakkautta.” Hänen lapsensa saivat näin väkivallattoman elämän ja esimerkin rohkeudesta. Tämä äiti oli juuri katkaissut perimässään kulkevia uskomuksia ja asenteita. Näin tehdessään hän antoi maailmaan palasen rakkautta, palasen tasa-arvoa ja esimerkillään osoitti rakkauden suunnan. Aikuisuuden kynnyksellä hänen lapsensa perustivat tulevia perheitään. Ja kaikki oli niin, niin hyvin. Kunnes, yksi lapsista erosi. Hän erosi, koska hänen miehensä ei osannut kohdella häntä tasa-arvoisena, arvostettuna kumppanina. Hän kyllä yritti ja yritti, mutta onnellisuus ei palannut perheeseen yrityksistä huolimatta. Sillä ketään ei voi muuttaa, elleivät he itse niin halua. Erollaan hän sanoi miehelleen, lapsilleen ja koko yhteiskunnalle: ”Tasa-arvo parisuhteessa on tärkeää. Hyväksyminen ja arvostus ovat rakkautta. Kukaan ei ole parempi kuin toinen. Tällainen kohtelu ei ole hyväksyttävää. Tällainen kohtelu ei ole rakkautta.” Ja hänen lapsensa saivat aikaisempaa sukupolvea suurempaa ymmärrystä rakkaudesta, tästä erosta. Ymmärrystä rakkauden voimasta, uutta ymmärrystä tasa-arvosta, toisen ihmisen huomioon ottamisesta. Ja tasapainoisemmat lähtökohdat omaan elämäänsä.”
Tämä tarina jatkuu ja jatkuu.. Parantaen maailmaamme. Tämän tarinan uskomattomin menestys on kaikkien osapuolien muuttuminen. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut: ”Kyllä se mies nyt matkustaa ja tekee kaikkia haluamiani asioita uuden puolisonsa kanssa, mitä ei minun kanssani koskaan tehnyt, vaikka pyysin..” Sanani tähän ovat: ”Ymmärrän sinua. Mutta eikö ole ihanaa, että hän on oppinut jotain, sinun ansiostasi.” Me kaikki olemme toistemme opettajia tässä elämässä. Joskus tarvitsemme raskaita aseita ja saatamme jopa jäädä vaille sitä fyysistä palkintoa. Ja ehkä joku toinen saa sen. On aivan turhaa miettiä, että olisiko puolisoni sitten kuitenkin muuttunut – ei varmastikaan olisi. Sillä se on osa ihmisen luontoa, muutos yleensä tapahtuu vasta kun on pakko. Vastaavanlaisessa tilanteessa tulisi osata olla onnellinen puolison puolesta, sillä hän on rakastanut sinua niin paljon, että ei enää koskaan halua menettää mitään niin arvokasta kuin sinä hänelle olit. Sinä, juuri sinä, olit hänelle niin tärkeä. Olisihan se ihanaa, jos me osaisimme kuunnella toisiamme ja nähdä mikä kenellekin on tärkeää. Sehän on rakkautta sekin.
Mutta – loppujen lopuksi - oppiminen tapahtuu joka tapauksessa. Pienemmin tai suuremmin Amorin nuolin. Tärkeintä näissä elämän tapahtumissa on pitää itsestään huolta. Olla ystävien kanssa, antaa surun tulla ja mennä. Löytää itsestä voima ja vahvuus selvitä ja mennä eteenpäin. Kääntyä omaan sisimpään ja valita kaunis, kauniimpi tulevaisuus.
With Love,
Hanna
Comments