Elämäni ensimmäinen blogikirjoitus..
Olen hienoisesti epämukavuusalueellani, mutta olen kuitenkin vakuuttunut, että blogin kirjoittamisesta tulee uusi ”normaali” osa-alue elämässäni. Joka tapauksessa, tämä on ensimmäinen kirjoitukseni ja toivon sinun, rakas lukija, saavan kirjoituksistani ajattelemisen aihetta ja mahdollisesti uusia ideoita. Mielenkiinnolla odotan mahdollisia upeita keskusteluja ja kommentteja lempiaiheestani, ihmisyydestä!
”Virallinen” esittely itsestäni olisi: Hanna Sokajärvi, NLP Master Practitioner, Kliinisen Hypnoterapian opiskelija, Yrittäjä kauneusalalla jo vuodesta 1991.
“Vapaamuotoinen" esittely on varmastikin jotain tällaista: Hanna, 51-vuotias nainen, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi.. Aikuisinta aikaa elämässäni olivat ne päivät, jolloin lapseni syntyivät ja tarvitsivat äitiä, joka on aina järkevä, aktiivinen ja järjestäytynyt. Mitä tahansa teen, otan sen vakavasti, joten olin tuolloin enemmän kuin päämäärätietoinen tarjotakseni lapsilleni hyvän ja turvallisen elämän. Äiti, joka oli aina mukana koulun ja harrastusten parissa, ruoka valmiina kotona ja aina saatavissa. Pärjäsin tässä hommassa oikein hyvin. Nyt, tänään, kun he ovat noin 25-vuotiaita, saan olla onnekas ja voin vain nojata taakse - ja katsella ihaillen heidän elämäänsä ja nuorta viisauttaan. Nyt minä elän elämääni siten kuin haluan ja itse asiassa nyt minä opin heiltä.
Olen jollain tavalla iätön. Sanoisin itse asiassa, että kun olen IHMISTEN kanssa tekemisissä – olen todellakin sitä, ikä ei merkitse minulle mitään. Vietän aikaani työssäni ja harrastuksissani kaikenikäisten ihmisten kanssa, ja todella usein huomaan jälkikäteen, että olen saattanut olla viihteellä tai harrastuksissani lapsiani nuorempien ihmisten kanssa. Minulle se on aivan normaalia. Toisaalta – vanhemmat ihmiset eivät ole minulle niin vanhoja ollenkaan. Sillä, tiedän, että koska minä olen vielä näin viisikymppisenä se sama nuori tyttö, joka olen aina ollut, niin hekin ovat. Emme me muutu sisältä vanhaksi koskaan, ellemme valitse niin. Jos valitsisin mielessäni vanhuuden, niin sitä minä sitten saisin. Ikä on valintakysymys. Tänään, minulla on samanlainen valkaistu, sekainen tukka kuin minulla oli 20-vuotiaana. Samat mustat pillifarkut ja samat topit. Näyttääkseni hyvältä, saatan tarvita hiukan enemmän contouria kuin silloin vuonna -86, mutta uskon, että iloinen hymy ja rakastava asenne kaikenlaisia ihmisiä ja maailmaa kohtaan hoitaa homman. Ja voin kertoa, että 3-vuotiaalla lapsenlapsellani ei ole aavistustakaan, että mami olisi aikuinen. Kun tuossa jokin aika sitten opeteltiin vaipoista pois, niin hän ystävällisesti muistutti minuakin olemaan varovainen, ettei pisu vain tule jos ei ole vaippaa. Ja kun menemme suihkuun, niin hän pitää huolen siitä, että meillä molemmilla on varmasti lelut mukana. :D Niin, se olen minä tänään. Olin joskus vanhempi kuin nyt. Olen palannut aikuisuudesta takaisin oman olemukseni lähteille.
Tulen kirjoittamaan tässä blogissa kaikista niistä aiheista, jotka ovat kiinnostaneet minua ja kiinnostavat edelleenkin. Niin paljon ja vahvasti, että ne ovat onnistuneet muokkaamaan maailmankuvaani. Henkisyys (mieluummin käyttäisin jotain muuta sanaa, ehkä ihmisyys olisi parempi) on ollut minussa aina, jollain tavalla. Jo lapsuudessani ymmärsin maailmassa olevan jotain näkymätöntä, jotain sellaista, joka on koko ajan olemassa, mutta me vain emme kykene sitä näkemään. Isoäidilläni oli tapana sanoa: ”Ja sitten minulle sanottiin.. Että otitkos sinä Lempi nyt ne avaimet mukaan?” Silloin en tiennyt mitä se tarkoittaa tai kuka hänelle puhui, nykyään minulla on jo jonkinlainen aavistus asiaan. Ja mikäs muu meitä ihmisiä kiinnostaakaan enemmän, kuin salaisuudet ja arvoitukset?
Vietin aivan tavallisen lapsuuden, tavallisen nuoruuden ”räkänokkakokeilut” mukaan lukien, tavallisen perheenäitivaiheen jne. Mutta sitten, viittäkymmentä lähestyessäni tuo arvoituksellinen ihmisyyden maailma alkoi saamaan enemmän arvoa elämässäni, ja muutamat ”järisyttävät” tapahtumat elämässäni saivat minut todella katsomaan itseäni peiliin. Kuka minä olen? Kuka on tuo näkymätön minä, joka näkee minut itseni? Mitä tiede siihen sanoo? Kysymään, että mikä on minulle tärkeää? Mitä elämässäni haluan tehdä? Miten elämän voisi rakentaa rakkaudelle? Kuinka valita turvallinen ympäristö? Kuinka elää tässä maailmassa siten, että tekee hyvää, on hyvä, eikä kuitenkaan tule hyväksikäytetyksi? Kuinka asettaa itselle – ja muille - rajat? Kuinka olla sitä, mitä on tarkoitettu? Sillä tiedän jo, kaikella on tarkoituksensa, meillä kaikilla on. Ja niin kauan kuin taistelemme elämässä ja meillä on huono olla, se on merkki siitä, että jotain tulisi tehdä toisin. MUUTOS. Jos emme itse ymmärrä muuttua siihen suuntaan kuin on tarkoitus, meidät ohjataan kaikenlaisten tapahtumien tai draaman kautta juuri sinne, missä se "oma tarkoitus" piileskelee. Ja se löytyy itsestä, sisältä päin.
Tästä aiheesta ja monista muistakin lisää blogissani!
With Love,
Hanna
Comments